Kulttuurierot

Muistan miesystävän olleen ymmällään käydessään Suomessa ensimmäistä kertaa, kun esim. ulkona kävellessämme kukaan vastaantulijoista ei ottanut meihin katsekontaktia. Ehkä olen niin tottunut suomalaiseen välimpitämättömyyteen, etten ole edes ajatellut koko asiaa. Itse asiassa kanukki oli ihan tuohtunut, ja oli sitä mieltä (ja on edelleen), että suomalaiset ovat niin itsekkäitä, etteivät edes viitsi huomioda muita ihmisiä vaan suuntaavat katseensa mielummin muualle ja tarkemmin ajateltuna, onhan tuossa väitteessä jotain perää. Niinpä aina ystävällinen ja positiivinen kanadalainen mieheni otti oikein asiakseen aloittamalla tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Hän siis nyökkäsi kohteliaasti (melkein) kaikille vastaantulijoille (jätti tosin kohteliaasti tervehtimättä nuoret naiset ja lapset, ettei vaan kukaan syyttäisi epäasiallisesta käytöksestä) ja yllätyksekseni aika moni suomalainen (ja joka ikinen ulkomaalaista syntyperää oleva) tervehti häntä takaisin. Mission completed! 

Muistan kyllä kun itse muutin aikuisena Ruotsin länsirannikolta Suomeen ja iloisesti tervehdin tuntemattomia ihmisiä (kuten naapureita tai linja-autokuskeja) ja usein sain osakseni paheksuvia katseita ("vttuuks mulle hymyilet!?") takaisin, niin jossain vaiheessa aloin itsekin olemaan vähemmän iloinen. Maassa maan tavalla?

Risteily Tallinnaan

Ja minua ihmetyttää edelleen niin monen aikuisen (ja lapsen) sanan KIITOS jättämättä lausminen! Olen myös usein esimerkiksi kaupan kassalla ihmetellyt kun "ole hyvä" -sanan vastalauseeksi  ei lausuta  "kiitos", joskus sanotaan kiitoksen sijasta "no niin". Mikä ihmeen "no niin?" Lapsilleni olen aina iskostanut pienestä pitäen, että sanat "kiitos, ole hyvä" ja itsensä esitteleminen kädestä pitäen ja toista silmiin katsoen, ovat perusjuttuja, ja kuuluvat siis perussivistykseen. Myös työpaikalle on sattunut työkavereita jotka eivät sano mitään kun tulevat esim. aamulla töihin. Siis onko hyvän huomenen toivottaminen niin ylitsepääsemättömän vaikeaa? 


Tänään sain osan suomalaisten itsekkyydestä kun autoni ei suostunut käynnistymään ruokakaupan parkkipaikalla ja tarvitsin virtaa toisesta autosta. Pysäytin ehkä parikymmentä ohikulkijaa (suurin osa miehiä) ja pyysin heiltä apua. Kukaan ei halunnut auttaa. Olin tyrmistynyt. No, sain vihdoin mekaanikkoni kiinni ja hän tuli apuun. Kerroin tämän kanukille, joka huokaili syvään ja kertoi, ettei Kanadassa tällaista voisi koskaan tapahtua. Aina löytyy avuliaita auttamaan ja varsinkin naista pulassa!

Kanadassa ystävällisyys tarttuu. Minusta on ihanaa kun minulle vieras ihminen kutsuu minua sanoilla "honey", "dear" tai tulee kehumaan vaikkapa kenkiäni tai vaatetustani. Ei sillä nyt ole niin väliä onko niiden sanojen takana nyt sen suurempaa merkitystä. Suomessa näihin kohteliaisuuksiin ei ole kovin tottunut mutta niiden kuuleminen saa aina hyvälle tuulelle. Kanukki kehuu minua päivittäin. Olen hänen mielestä "maailman kaunein, fiksuin, hauskin" jne ja hän huomaa heti jos olen esim. käynyt kampaajalla tai lakannut kynteni (ja vieläpä Skypessä!). Hänen seurassaan tunnen ensimmäistä kertaa olevani todella jotain erikoista, mitä aikaisemmista suhteista suomalaisten miesten kanssa on puuttunut ja jota jäin kaipaamaan!  

Uskallanko väittää että Suomessa on todella harvoja herrasmiehiä (tai sit ne eivät ole vaan minun kohdalle osuneet)? On ihanaa kun mies avaa minulle auton oven ja laittaa takin päälleni, tai muistaa kertoa kuinka erityisen kauniilta tänään näytän (vaikka olen juuri herännyt ja näytän linnunpelättimeltä). Suomalaisista miehistä on jonkun verran kokemuksia ja ainakaan he eivät latele kohteliaisuuksia kovin usein tai jos niitä joskus lausuu, ne kommentit lausutaan yleensä muutaman promillen humalatilassa ja kuulostavat suurinpiirtein tältä; "Vttu kun oot kaunis". 


Toinen asia, joka herätti kummastusta kanukissa oli aamuristeily Tallinnaan. Hän ei voinut millään ymmärtää miksi kaikki joivat niin paljon kaljaa..aamulla! Kerroin että suomalaiset ovat yleensä niin ujoja, että osaavat rentoutua vasta muutaman lasillisen (tai tuopin) jälkeen. Viimeksi kun lensin Helsingistä Frankfurtin kautta Torontoon, lentokoneessa vierustoveri ei tehnyt elettäkään kun saavuin istumaan hänen viereensä ja arvelin hänen olleen saksalainen ulkonäön perusteella. Mutta..arvasin heti hänen olleen suomalainen kun lentoemäntä saapui juomakärryn kera ja tämä mies tokaisi; "one beer". Ei please sanaa käskyn jälkeen, että "saisinko yhden oluen" vaan juuri suomalaisittain lyhyesti ja ytimekkäästi käskymuodossa. Kahden oluen jälkeen tämä matkustaja osoittautui hyvin puheliaaksi ja hauskaksi matkaseuraksi.